Artikkeli julkaistu LHY:n lehdessä v. 2000

 

Raija Sundell:
Kesäpäiviä Dalsvikissä 1941–1943

Elettiin 40-luvun alkua ja sota-aikaa. Vanhempieni tuttavapiiriin kuului Martta Vehniäinen, jota kutsuin Martta-tädiksi, vaikkei hän meille sukua ollutkaan. Hän on jäänyt mieleeni vaaleahiuksisena, lempeän oloisena naisena.

Martta-täti tai ehkä joku hänen tuttavansa omisti Dalsvikissä mökin, jossa vanhempieni kanssa sain joskus oleskella. Sama mökki on edelleenkin pystyssä hieman erinäköisenä kuin se silloin oli. Se sijaitsee Kahdeksannen huvilatien ja Pitkäjärventien risteyksessä liikennevalojen kohdalla, käynti mökkiin on nykyään Nummikujan puolelta. 

Ehdoton ykkönen oli uimaranta, joka silloin ja paljon myöhemminkin, vielä 60-luvulla, sijaitsi nykyisen "kokkorannan" ja kaupungin uimarannan välissä jyrkän kalliorinteen alapuolella. Minulla oli lupa mennä Pitkäjärventietä suoraan uimarantaan ja takaisin, muualle ei saanut poiketa. Koska olin tottelevainen, noudatin käskyä. Raija Sundell Kesäpäiviä Dalsvikissä 1941–1943 Tämä tottelevaisuus on näin jälkeenpäin vähän harmittanut. Olisinhan nyt sen verran voinut poiketa reitiltä, että olisin kääntynyt Vantaantielle (nyk. Pitkäjärvenranta): ehkä olisi jäänyt jotakin mieleen nykyisiltä asuinsijoiltanikin. Mutta siihen aikaan vanhempien sanaa toteltiin. Näillä uimareissuilla tutustuin Irmeli Ferin -nimiseen tyttöön, joka muistaakseni asui Nummitien alussa olevassa talossa. Kävellessämme hiekkaista Pitkäjärventietä lauloimme joskus, sota-ajan lapsia kun olimme, että "maantie on raskas kävellä ja kivääri on raskas kantaa". Polskiessamme järvessä meitä lapsia katsella möllöttivät usein Dalsvikin kartanon lehmät järvessä seisten. Silloin, ja vielä 60-luvullakin, seisoi nykyisen urheilukentän vaiheilla tuulimylly, jonka avulla luultavasti nostettiin vettä kartanon tarpeisiin. Vielä 60-luvulla Lähderannan suunnasta tultaessa avautui nykyisen jäähallin sijasta järvelle hieno maisema, 40–50-luvuilla ei Lähderantaakaan vielä ollut ja nykyisen Seston paikkeilla oli iso hiekkakuoppa, jonka seinämissä oli valtavasti törmäpääskyn pesiä. Eräs huvittava tapahtuma liittyy linja-automatkaan. Samana päivänä, jolloin olimme lähdössä Dalsvikiin, äitini oli tehnyt taikinan, mutta koska taikina ei ollut noussut tarpeeksi nopeasti, ei hän ehtinyt leipoa, vaan otti astian taikinoineen kassiinsa.

Linjurissa oli sitten jollakin kassissaan porsas, joka haistaessaan taikinan tuoksua alkoi nälissään kiljua. Show oli valmis, porsas kiljui ja äitini tökki nousevaa taikinaa takaisin astiaansa. Silloin oli linja-autossa totisesti tunnelmaa! – Sota-aikana ihmiset henkensä pitimiksi kasvattivat kesämökeillään ja jopa kaupungissakin porsaita, kanoja, kaneja ym. Martan mökin takana oli synkkä metsikkö, kalkkilouhoksen alue, jonka takaa pilkotti isohko huvila, jossa sanottiin maaherra Härmän asuvan. Sinne ei ollut lupa mennä eikä olisi uskaltanutkaan, koska sana maaherra kuulosti lapsesta jotenkin pelot-tavalta. Vanhempieni kanssakäyminen Martta-tädin kanssa loppui aikanaan ja myöhemmin 40-luvun loppupuolella vanhempani rakensivat oman kesämökin Vihtiin. Dalsvik ei kuitenkaan jäänyt lopullisesti. Mieheni ja minä vierailimme 50- ja 60-luvuilla silloin tällöin tuttaviemme Ellen ja Harry Kuhlbergin luona. Harry Kuhlberg oli Laaksolahden Virin kantava voima ja puuhamies, joka jo 50-luvulla innokkaasti kuskasi poikaansa Erkkiä ja muita nuoria uintiharrastuksen pariin Helsinkiin. Espoossa ei silloin ollut talvisin sisäuintimahdollisuutta. Voi sanoa, että hän oli ikään kuin lasten harrastuksiinkuljetusten uranuurtaja. Nykyäänhän lapsia kuljetetaan vanhempien ja isovanhempienkin toimesta mitä erilaisimpiin harrastuksiin. Harry Kuhlberg tajusi jo silloin asian tärkeyden. Vuonna 1966 Kuhlbergit myivät talonsa meille ja siitä lähtien olen perheineni asunut Laaksolahdessa.