Matti Santonen

x.x.20xx

 

 

Vaikka kaikki laaksolahtelaiset tuntuvat mukavilta, niin parhaasta päästä ovat Harjutiellä jo kymmeniä vuosia asuneet Arvo ja Vilma Saarinen. Heidät voidaan kyllä laskea kaupunginosamme kanta-asukkaiksi sillä Vilma on täällä viihtynyt vuodesta 1946 ja Arvokin vuodesta 1962. Pariskunta on ikänsäkin puolesta vanhempaa polvea, Arvo täytti viime syksynä 95 vuotta ja Vilmakin on jo 91 v.

Omakotitaloaan he asustavat kahdestaan ja hyvin tulevat toimeen vieläkin. Täytyy sanoa, että ihanneihmisiä yhteiskunnan kannalta, sillä mitään apua he eivät ole vielä saaneet eivätkä pyytäneet.

Nykyisen talon paikalla olleen kesämökin ja tontin Vilma osti ensimmäisen, sittemmin kuolleen miehensä kanssa 100.000 markalla. Naapurissa asui luutnantti Päiviö lapsikatraansa kanssa ja vähän kauempana pari muuta asukasta. Nykyistä taloaan he alkoivat rakentaa v.-67 ja muutto tapahtui marraskuussa 1968. Vanha asunto olikin tällöin jo sellaisessa kunnossa, että palokunta poltti sen.

Aikovat vielä pitkään täällä asuakin, Vilma sanoo Laaksolahden jättävänsä vasta kun on kaksi metriä multaa nokan päällä. Huumorin kukka kyllä kasvaa hyvin tässä perheessä ja se on varmasti yksi pitkä iän salaisuuksista. Sitä tarvittiin myös silloin, kun 70 vuotta sitten Paavolasta tänne muuttanutta Vilmaa paikalliset asukkaat katsoivat pitkin nenänvarttaan, ei vähiten siitä syystä, että Pohjoisen tytön kieli oli muuta kuin mihin täällä oli totuttu, mm. ylimääräinen h-kirjain, joka kuuluu vielä tänäkin päivänä. Nykyään täällä on niin paljon tuttuja ja ystäviä, etteivät he halua täältä mihinkään lähteä.

Arvo on ammatiltaan autonkuljettaja ja Alastarosta kotoisin. Hän on ajanut työkseen linja-autoa, kuorma-autoa ja taksia. Hän muistelee sodan aikana ajaneensa tavaroita Rajamäen tehtaille 40 asteen pakkasessa ja lasinsirpaleet vaan lensivät kun tehtaita pommitettiin. Otso puukaasutin saa häneltä hyvät arvosanat.

Linja-autoa hän kuljetti Helsingistä tänne päin rantatietä pitkin ja kertoo matkustajien kiitoksista, että Arvon kyydissä pääsi nopeimmin Helsingistä Laaksolahteen. Viimeksi hän ajoi KTK:lla vuodesta 1965 ja eräs työkohteista oli täytemaan ajaminen Kuttulampeen. Paljon sinne tavaraa upposikin kun se oli niin syvä. Eläkkeellä Arvo on ollut vuodesta 1974. Vilma on myös tehnyt töitä koko ikänsä. Hän aloitti työuransa omien sanojensa mukaan silloin kun pääsi kynnyksen yli ja sitä jatkui 63-vuotiaaksi eläkkeelle jäämiseen asti. Hän on kuorinut pöllejä, ajanut tukkeja, toiminut höyläkoneen syöttäjänä jne. Kaapin päällä on muistona 16 litran kuparipannu, jolla hän on savotassa kahvia keitellyt. Tässä vaiheessa hän pohtii pitkän iän salaisuutta ja sanoo sen johtuvan kovasta työnteosta ja välillä kiukusta!

Eläminen ei heidän täällä olonsa alkuaikoina ollut aivan yhtä helppoa kuin nykyään. Esimerkiksi apteekki oli Kauniaisissa ja sinne oli käveltävä edestakaisin jos mieli lääkkeitä saada. Kauppoja sentään oli useita, Sutisen kauppa Nummitiellä, Heinolan rouvan kauppa oli nykyisen Punapaulan paikalla. Elannolla oli täälläpäin useita kauppoja ja palvelu pelasi, tavarat kannettiin tarvittaessa kotiin asti. Mutta sitten ajat muuttuivat kun Rantala tuli johtajaksi kertoo Vilma. Kauppoja alettiin lopettaa ja palvelu huononi, mutta tarjottiin siellä joskus sentään vielä pullaa. Ajat ovat muuttuneet myös Huvilatiellä. Toissa vuonna valmistui 10 uutta taloa tämän tien varteen ja lapsia on tullut runsaasti lisää. Jupperin Elannon luona ollut palokaivokin on jo poistettu käytöstä, koska kaikilla asukkailla on nykyään jo juokseva vesi tai ainakin oma kaivo. Eläinkanta on myös jonkin verran harventunut, Laaksolahdentiellä asustanut ilves on kadonnut, parhaimmillaan seitsemän hirven pihaan tulleesta laumasta ei ole enää havaintoja. Aikaisemmin käärmeitäkin oli runsaasti, mutta lienevät pelästyneet talojen perustusten räjäytystöitä ja muuttaneet muualle. Pitkäjärven kalakantakin on supistunut verrattuna siihen, että sieltä sentään aikaisemmin nostettiin yli 10-kiloisia haukia verkolla. Vilma ei kuitenkaan kalastuksesta ole perustanut koska ei ole Pitkäjärvellä koskaan soudellut. Taitaisi olla Huvilayhdistyksen hommia viedä tämä nuoripari souturetkelle järven ympäri.

Olipa sympaattinen pariskunta. Toivottavasti Laaksolahti elinympäristönä kasvattaa meitä kaikkia sopuisaan vanhuuteen ja pitkään ikään.

Matti Santonen

x.x.20xx

 

 

Sarjan aloittajaksi olen valinnut Laaksolahden Huvilayhdistyksen puheenjohtajan ja todellisen puuhanaisen, aina iloisen ja energisen Marjo Matikan.

Kuka olet?

Marjo Matikka, toimistopäällikkö, kaupunginvaltuutettu, useiden yhdistysten puheenjohtaja ja hallituksen jäsenen. Taustatukena minulla ovat kotijoukkoihini Kuttulammentiellä kuuluvat aviomies ja kaksi lasta.

Koska olet muuttanut Laaksolahteen?

Ensimmäisellä kerralla muutamaksi vuodeksi1982 ja sittemmin olen vakinaisesti asunut täällä vuodesta -94.

Mitkä asiat Laaksolahdessa vetävät puoleensa?

Ensisijaisesti luonnonläheisyys, pientalovaltainen jo melkein valmiiksi rakennettu kaupunginosa. Kuvaavaa tälle alueelle on se, että asukkaat muuttavat alueen sisällä, eivätkä alueelta pois, joten näyttää siltä, että muutkin viihtyvät täällä erinomaisesti..

Mitä heikkouksia näet tämän päivän Laaksolahdessa?

Niitä ei juuri olekaan. Ehkä laaksolahtelaiset voisivat olla vähän aktiivisempia aluetta koskevissa asioissa, mutta siinä onkin asukasyhdistykselle työsarkaa. Viime aikoina onkin täällä nettipuolella jo havaittu avauksia erilaisista aluettamme koskevista asioista.

Millaisena näet Laaksolahden kehitysmahdollisuudet tulevaisuudessa?

Alue pitäisi säilyttää nykyisellään asukas- ja maanläheisenä kaupunginosana ilman kerrostaloja ja muuta jykevää rakentamista.. Tämä vaatii asukkaiden aktiivisuutta yhteisissä asioissa.

Onko näkyvissä uhkia, jotka vaanivat tätä lintukotoa?

Asujaimisto vanhenee ja vanhustenhoitoa pitäisi parantaa.. .Kouluolot ovat täällä vähän puutteelliset. Kirjaston säilyttämiseksi on taistelu käynnissä ja Pitkäjärven suojelu vaatii paljon työtä, kaikki vaan mukaan barrikadeille!

Mistä saat energiasi laajaan toimintaasi yhteiskunnallisissa asioissa?

Yhteistyö erilaisten ihmisten kanssa on hyvin mielenkiintoista. Aktiivisuus näissä asioissa on kotoperäistä ja saavutetut tulokset palkitsevat. Perheen tuki on kuitenkin ensiarvoisen tärkeätä.

Jääkö sinulle vapaa-aikaa mahdollisille harrastuksille?

Viikonloput pyrin säästämään perheelle ja mikäli mahdollista yritän lenkkeillä. Laaksolahti on erinomaista ulkoilualuetta ja täällä kulkiessa on mukava tavata ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, ja vaihtaa mielipiteitä ajankohtaisista, mielellään tietysti tätä Laaksolahteamme koskevista asioista.

Kiitoksia haastattelusta Marjo ja hyvää keväänjatkoa sinulle.

PS: Haastattelun jälkeen Marjo on herättänyt henkiin ns. Pitkäjärvi-toimikunnan, jonka tarkoituksena on vaalia Pitkäjärvemme hyvinvointia. Ja hyvät ihmiset, kun näette Marjon lenkillä niin älkää epäröikö pysäyttää häntä vaihtamaan mielipiteitä yhteisistä asuinaluettamme koskevista ajankohtaisista asioista, jotka mahdollisesti askarruttavat mieliänne.

 

 

Haastattelijana ja muistiinmerkitsijänä toimi Matti Santonen.

Artikkeli julkaistu LHY:n lehdessä v. 2000

 

Raija Sundell:
Kesäpäiviä Dalsvikissä 1941–1943

Elettiin 40-luvun alkua ja sota-aikaa. Vanhempieni tuttavapiiriin kuului Martta Vehniäinen, jota kutsuin Martta-tädiksi, vaikkei hän meille sukua ollutkaan. Hän on jäänyt mieleeni vaaleahiuksisena, lempeän oloisena naisena.

Martta-täti tai ehkä joku hänen tuttavansa omisti Dalsvikissä mökin, jossa vanhempieni kanssa sain joskus oleskella. Sama mökki on edelleenkin pystyssä hieman erinäköisenä kuin se silloin oli. Se sijaitsee Kahdeksannen huvilatien ja Pitkäjärventien risteyksessä liikennevalojen kohdalla, käynti mökkiin on nykyään Nummikujan puolelta. 

Ehdoton ykkönen oli uimaranta, joka silloin ja paljon myöhemminkin, vielä 60-luvulla, sijaitsi nykyisen "kokkorannan" ja kaupungin uimarannan välissä jyrkän kalliorinteen alapuolella. Minulla oli lupa mennä Pitkäjärventietä suoraan uimarantaan ja takaisin, muualle ei saanut poiketa. Koska olin tottelevainen, noudatin käskyä. Raija Sundell Kesäpäiviä Dalsvikissä 1941–1943 Tämä tottelevaisuus on näin jälkeenpäin vähän harmittanut. Olisinhan nyt sen verran voinut poiketa reitiltä, että olisin kääntynyt Vantaantielle (nyk. Pitkäjärvenranta): ehkä olisi jäänyt jotakin mieleen nykyisiltä asuinsijoiltanikin. Mutta siihen aikaan vanhempien sanaa toteltiin. Näillä uimareissuilla tutustuin Irmeli Ferin -nimiseen tyttöön, joka muistaakseni asui Nummitien alussa olevassa talossa. Kävellessämme hiekkaista Pitkäjärventietä lauloimme joskus, sota-ajan lapsia kun olimme, että "maantie on raskas kävellä ja kivääri on raskas kantaa". Polskiessamme järvessä meitä lapsia katsella möllöttivät usein Dalsvikin kartanon lehmät järvessä seisten. Silloin, ja vielä 60-luvullakin, seisoi nykyisen urheilukentän vaiheilla tuulimylly, jonka avulla luultavasti nostettiin vettä kartanon tarpeisiin. Vielä 60-luvulla Lähderannan suunnasta tultaessa avautui nykyisen jäähallin sijasta järvelle hieno maisema, 40–50-luvuilla ei Lähderantaakaan vielä ollut ja nykyisen Seston paikkeilla oli iso hiekkakuoppa, jonka seinämissä oli valtavasti törmäpääskyn pesiä. Eräs huvittava tapahtuma liittyy linja-automatkaan. Samana päivänä, jolloin olimme lähdössä Dalsvikiin, äitini oli tehnyt taikinan, mutta koska taikina ei ollut noussut tarpeeksi nopeasti, ei hän ehtinyt leipoa, vaan otti astian taikinoineen kassiinsa.

Linjurissa oli sitten jollakin kassissaan porsas, joka haistaessaan taikinan tuoksua alkoi nälissään kiljua. Show oli valmis, porsas kiljui ja äitini tökki nousevaa taikinaa takaisin astiaansa. Silloin oli linja-autossa totisesti tunnelmaa! – Sota-aikana ihmiset henkensä pitimiksi kasvattivat kesämökeillään ja jopa kaupungissakin porsaita, kanoja, kaneja ym. Martan mökin takana oli synkkä metsikkö, kalkkilouhoksen alue, jonka takaa pilkotti isohko huvila, jossa sanottiin maaherra Härmän asuvan. Sinne ei ollut lupa mennä eikä olisi uskaltanutkaan, koska sana maaherra kuulosti lapsesta jotenkin pelot-tavalta. Vanhempieni kanssakäyminen Martta-tädin kanssa loppui aikanaan ja myöhemmin 40-luvun loppupuolella vanhempani rakensivat oman kesämökin Vihtiin. Dalsvik ei kuitenkaan jäänyt lopullisesti. Mieheni ja minä vierailimme 50- ja 60-luvuilla silloin tällöin tuttaviemme Ellen ja Harry Kuhlbergin luona. Harry Kuhlberg oli Laaksolahden Virin kantava voima ja puuhamies, joka jo 50-luvulla innokkaasti kuskasi poikaansa Erkkiä ja muita nuoria uintiharrastuksen pariin Helsinkiin. Espoossa ei silloin ollut talvisin sisäuintimahdollisuutta. Voi sanoa, että hän oli ikään kuin lasten harrastuksiinkuljetusten uranuurtaja. Nykyäänhän lapsia kuljetetaan vanhempien ja isovanhempienkin toimesta mitä erilaisimpiin harrastuksiin. Harry Kuhlberg tajusi jo silloin asian tärkeyden. Vuonna 1966 Kuhlbergit myivät talonsa meille ja siitä lähtien olen perheineni asunut Laaksolahdessa.

 

  1. Historiallisia kuvia ja asiakirjoja
  2. Kartanokierros
  3. Juhannus 2007
  4. Juhannus 2004